Ihan oikeasti. Voiko joku rehellisesti sanoa rakastavansa maanantaiaamuja? Maanantai ottaa päähän aina, mutta erityisesti tänään sen surkeus ikään kuin läsähti vasten kasvoja ja lujaa. Ensinnäkin, heräsin yöllä kahdelta (nukkumisaikaa jäljellä neljä tuntia) ukkosen jyrinään ja salamointiin. Sain lähestulkoon jonkin sortin halvauksen ensimmäisestä jyrinästä. Siellä sitten vapisin vähän aikaa peiton alla yrittäen tajuta mitä tapahtuu. Kun vihdoin tajusin, että kyseessä on ukonilma eikä kolmas maailmansota, laskeskelin mielessä välähdyksien ja jyrinän välistä aikaa. Empiirisen tutkimukseni tuloksena voin melko luotettavasti todeta, että ukkonen oli noin 3-5 kilometrin etäisyydellä asunnostamme. Taisin kieriskellä tunnin verran salamoiden välkkyessä verkkokalvoillani. Rentouttavaa eikö totta?
Ai niin, melkeinpä unohdin parhaimmat palat tuosta yöstä. Todellista kerrostaloasumisen parasta antia. Silloin noin kello kaksi untani häiritsi ei vain ukkonen vaan lisäksi joku naapurin setä, joka oli katsonut asiakseen ukkoseen herättyään nousta ylös ja mennä ulos päivittelemään toiselle oletettavalle naapurin sedälle kuinka hän oli ensin luullut välkkyvien salamoiden olevan poliisiauto. Lisäksi taivasteltiin jonkin mitättömän jalkapallojoukkueen voittoa toisesta vielä mitättömämmästä joukkueesta. Tämän jälkeen naapurin setä palasi takaisin sisälle. Mysteeriksi jäi, kuka tämä toinen yöllinen jutustelija oli ja jäikö hän vielä nauttimaan kauniista kesäilmasta kaverin lähdettyä. Kaikki tämä tapahtui siis kerrostalomme etupihalla (makuuhuoneemme ikkunan alla, joka sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa), yöllä kello kahden aikoihin, ukonilmassa ja kaatosateessa. Ja ei, tämä ei ollut unta.
Kun vihdoin olin saanut unen päästä uudelleen kiinni, niin eikös vaan herätyskello ilmoittanut läsnäolostaan ihanalla piipityksellään. Huoh. Ylös oli noustava, vaikka silmäluomet painoivat ainakin tonnin. Per kappale. Toimitin aamurutiinini silmät puoliummessa. Heräsin vasta siinä vaiheessa, kun olin ahtaamassa suuhuni homeista ruisleipää. Onneksi huomasin asian ennen kuin se oli ehtinyt vatsaani saakka. Leipä roskikseen ja kuivaa pullaa naamaan sen sijasta. Aamupalatarvikkeemme olivat arvatenkin hieman köyhähköt.
Olin sentään tajunnut eilisiltana ottaa pakastimesta lasagnea sulamaan, joka oli tarkoitus olla evääni tänään. Homeinen leipä kummitteli edelleen mielessäni ja aloin miettimään lasagnen syötävyyttä. Se oli ollut pakastimessa, joo, mutta en tiedä kuinka kauan. Hylkäsin sen jääkaappiimme ja otin evääksi kiivin. Yhden kiivin, joka sekin todennäköisesti on sisältä mädäntynyt.
Joko tästä löytyisi tarpeeksi perustetta maanantain lailliselle kieltämiselle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti