tiistai 31. heinäkuuta 2012

Mistä tietää, että on loman tarpeessa?

Ainakin siitä, että saa raivokohtauksen avatessaan kurkkupurkkia. Jep, se olin minä juuri äsken. Myönnettäköön, että lievällä väsymyksellä ja nälällä saattoi myös olla osuutta asiaan, mutta olen silti vahvasti sitä mieltä, että olen totisesti loman tarpeessa. Taas.

Edellisestä lomastani on siis huimat viisi viikkoa aikaa. Sitä ennen paahdoin töissä lähes puoli vuotta putkeen ilman lomaa. Ja hyvin pärjäsin. Mistäköhän se johtuu, että silloin kun lomaa on tiedossa, tuntuu ettei jaksaisi enää yhtään aamua enempää ja kun taas lomaa ei ole tiedossa, asiaa ei niinkään suuremmin ajattele, vaan kiltisti raahautuu joka aamu töihin? Kai sitä henkisesti jättäytyy lomalle jo paria viikkoa ennen ja sitten tuntuu siltä kuin aika pysähtyisi.

Palatakseni vielä siihen kurkkupurkkiin... Minkä ihmeen takia ne kannet pitää vääntää niin tuhottoman tiukasti kiinni, että lopulta väsynyt ja nälkäinen ihminen päätyy puukottamaan purkin kantta? Jep, sekin olin minä. Ensiksi koitin tietysti suurilla voimillani vääntää kantta auki, mutta mitään ei tapahtunut, paitsi verenpaineeni nousi varmasti pilviin. Sen jälkeen valutin tulikuumaa vettä purkin päälle, mutta edelleenkään mitään ei tapahtunut. Toistin tämän kaksi kolme kertaa. Kansi oli ja pysyi kiinni. Lopulta päädyin äärimmäisen julmaan väkivallantekoon ja puukotin purkista ilmat pihalle. Se muuten toimi! :D



maanantai 30. heinäkuuta 2012

Maanantait kuuluisi kieltää lailla

Ihan oikeasti. Voiko joku rehellisesti sanoa rakastavansa maanantaiaamuja? Maanantai ottaa päähän aina, mutta erityisesti tänään sen surkeus ikään kuin läsähti vasten kasvoja ja lujaa. Ensinnäkin, heräsin yöllä kahdelta (nukkumisaikaa jäljellä neljä tuntia) ukkosen jyrinään ja salamointiin. Sain lähestulkoon jonkin sortin halvauksen ensimmäisestä jyrinästä. Siellä sitten vapisin vähän aikaa peiton alla yrittäen tajuta mitä tapahtuu. Kun vihdoin tajusin, että kyseessä on ukonilma eikä kolmas maailmansota, laskeskelin mielessä välähdyksien ja jyrinän välistä aikaa. Empiirisen tutkimukseni tuloksena voin melko luotettavasti todeta, että ukkonen oli noin 3-5 kilometrin etäisyydellä asunnostamme. Taisin kieriskellä tunnin verran salamoiden välkkyessä verkkokalvoillani. Rentouttavaa eikö totta?

Ai niin, melkeinpä unohdin parhaimmat palat tuosta yöstä. Todellista kerrostaloasumisen parasta antia. Silloin noin kello kaksi untani häiritsi ei vain ukkonen vaan lisäksi joku naapurin setä, joka oli katsonut asiakseen  ukkoseen herättyään nousta ylös ja mennä ulos päivittelemään toiselle oletettavalle naapurin sedälle kuinka hän oli ensin luullut välkkyvien salamoiden olevan poliisiauto. Lisäksi taivasteltiin jonkin mitättömän jalkapallojoukkueen voittoa toisesta vielä mitättömämmästä joukkueesta. Tämän jälkeen naapurin setä palasi takaisin sisälle. Mysteeriksi jäi, kuka tämä toinen yöllinen jutustelija oli ja jäikö hän vielä nauttimaan kauniista kesäilmasta kaverin lähdettyä. Kaikki tämä tapahtui siis kerrostalomme etupihalla (makuuhuoneemme ikkunan alla, joka sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa), yöllä kello kahden aikoihin, ukonilmassa ja kaatosateessa. Ja ei, tämä ei ollut unta.

Kun vihdoin olin saanut unen päästä uudelleen kiinni, niin eikös vaan herätyskello ilmoittanut läsnäolostaan ihanalla piipityksellään. Huoh. Ylös oli noustava, vaikka silmäluomet painoivat ainakin tonnin. Per kappale. Toimitin aamurutiinini silmät puoliummessa. Heräsin vasta siinä vaiheessa, kun olin ahtaamassa suuhuni homeista ruisleipää. Onneksi huomasin asian ennen kuin se oli ehtinyt vatsaani saakka. Leipä roskikseen ja kuivaa pullaa naamaan sen sijasta. Aamupalatarvikkeemme olivat arvatenkin hieman köyhähköt.

Olin sentään tajunnut eilisiltana ottaa pakastimesta lasagnea sulamaan, joka oli tarkoitus olla evääni tänään. Homeinen leipä kummitteli edelleen mielessäni ja aloin miettimään lasagnen syötävyyttä. Se oli ollut pakastimessa, joo, mutta en tiedä kuinka kauan. Hylkäsin sen jääkaappiimme ja otin evääksi kiivin. Yhden kiivin, joka sekin todennäköisesti on sisältä mädäntynyt.

Joko tästä löytyisi tarpeeksi perustetta maanantain lailliselle kieltämiselle?

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Maailman paras kanapasta

Kesä, aurinko, hyvä ruoka, terassi, jäätelö. Nämä asiat ovat saaneet tänään hymyn huulilleni, joten halusin jakaa iloni myös teidän kanssanne. Nautin juuri parvekkeellamme omasta mielestäni lähestulkoon ravintolatasoisen aterian. Ei siis tarvitse välttämättä lähteä ravintolan terassille, jos halajaa herkullista ruokaa ja aurinkoa. Haluankin jakaa tämänpäiväisen ruokani reseptin myös teille, sillä täytyy myöntää, että tein ehkä elämäni parasta kanapastaa. Resepti on täysin omasta päästäni tullut eli en ole kopioinut sitä mistään muualta. Kaikki pastan ystävät nyt kuulolle! (Kuvaa annoksesta ei valitettavasti ole, sillä tajusin sen vasta liian myöhään. Ruoka siirtyi aika nopeasti lautaselta vatsaani!)

Kanapasta kahdelle hengelle

n. 4 dl tummaa pastaa (myös valkoinen käy)
250 g marinoimattomia broilerin fileesuikaleita
1 punainen paprika
2-3 rkl Sweet Chili -kastiketta 
mausteita (aromisuolaa, paprikajauhetta, valkosipulijauhetta, Santa Marian Chili Explosion -mausteseosta)
2 dl Creme Bonjour juustonmakuista ruokakermaa
150 g Arla Apetina Snack Paprika -fetaa

Pastat keitetään ohjeen mukaan. Kanat paistetaan kevyesti öljyssä. Joukkoon heitetään hienonnettu paprika sekä mausteet. Tarkistetaan maku ja lisätään mausteita, jos tarvitsee. Lopuksi lisätään kerma ja annetaan hautua hetki. Tarkistetaan vielä maku. Hautumisen lopussa lisätään feta. Fetan mukana tulevaa öljyä ei kannata laittaa kastikkeeseen, voi tulla hieman tuhtia! Sekoitetaan kastike keitetyn pastan joukkoon ja nautitaan. Bon Appétit!

Jos vatsaan vielä mahtuu, niin jälkiruuaksi voi nauttia vaikka Ben & Jerry'sin herkullista jäätelöä. Sitä saa nykyään myös pienissä purkeissa. Toki edelleen kyseises jätskit ovat hieman ylihinnoiteltuja, mutta kukapa voisi vastustaa tätä herkkua, nam!

Siinäpä sunnuntaipäivän ohjelmaani. Kovin syömispainoitteista. Hah! :D Kävin minä sentään keskustassakin pyörähtämässä, mutta melko hiljaista oli. Kaikki makaavat varmaan jossain rannalla, kun minä nyhjään täällä koneella... Olinpahan ainakin eilen rannalla ja uimassa! Mutta nyt taidan mennä nauttimaan ateriani loppuun, nimittäin Ben & Jerry'sin Cookie Dough jäätelöä... Ja missäpä muualla sen tekisin, kuin ulkona auringonpaisteessa! 

kuvat: wehearit.com

Heipparallaa

Viimeisestä kirjoituksesta onkin jo aikaa. En tiedä mihin tämä heinäkuu on oikein mennyt. Ensi viikolla on jo elokuu! Kesä lähestyy uhkaavasti loppuaan ja juurihan minä vasta hehkutin kesän alkamisesta. On elokuussa jotain hyvääkin, sillä minulla alkaa loma! Enää vaivaiset viisi työpäivää ja sen jälkeen loamilen peräti kaksi viikkoa. Toivottavasti ilmat jatkuisivat lämpiminä koko elokuun, sillä kulunut kesä ei ole ainakaan lämpöennätyksillään häikäissyt...



Koruja en ole tehnyt viimeisimmän korupostauksen jälkeen. Katselin kuitenkin yhtenä päivänä tarvikelaatikkoani ja taisin saada inspiksen. Nyt pitäisi vielä tarttua toimeen. Lisäksi katselin jo netistä uutta tilausta varten kaikkia ihania helmiä, joten voipi olla, että erityisesti lomani aikana blogini herää uudelleen eloon ainakin korujen osalta. 

Miten olen kuluttanut heinäkuuni? Enpä oikein mitenkään erityisesti. Jazzit tuli jazzailtua ja eilen pääsin vihdoin ja viimein Yyteriin. Päivä oli aivan täydellinen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, tuuli sopivasti ja vesi oli sopivaa. Taisin vahingossa jopa ruskettua! :) Lisäksi olen ahminut hömppäkirjoja. Aloitin viimeisimmän kirjani eilen ja lopetin tänään. Edellisessä taisi mennä noin viikko. Ja sitä edellisessä pari päivää. Olen ainakin tehnyt loistavia kirjavalintoja. Hömppäkirjoista pitävien kannaattaakin tsekata Nicholas Sparksin kirjat, sillä minä olen koukussa. Juuri sopivan hömppää irrottamaan ajatukset tulevan syksyn haasteista (lue: gradusta). Gradusta saatte varmasti lukea monet monet kerrat täältä, joten jätetään se aihe vielä hetkeksi sivuun. Sitä paitsi saan siitä ylimääräisiä sydämentykytyksiä...


kuvat: wehearit.com